Helluntailaisuuden synty ja alkuvaiheet


SISÄLLYS:

Taustaa

Helluntailiike syntyy

Azusa-kadun herätys

Nopea leviäminen

Helluntailaisuuden saapuminen Eurooppaan ja Skandinaviaan: T.B. Barratt

Helluntailaisuus Suomessa

Nykytilanne

Kirjallisuutta


Helluntailaisuuden synty ja alkuvaiheet

Tilaisuudessa on jännittynyt ilmapiiri. Ihmiset ovat tulleet yhteen kohtaamaan Jumalaansa. Lauluryhmä laulaa ylistystä ja virittelee seurakuntaväkeä oikeaan tunnelmaan. Ihmiset hymyilevät vierailijoille, tervehtivät kädestä pitäen ja näyttävät onnellisilta. Juontaja astuu lavalle, on alkurukouksen aika. Ihmiset nousevat seisomaan ja alkavat rukoilla ääneen, useimmat melko kovalla äänellä. Joka puolelta kuuluu kielilläpuhumista. "Da sheontee kohomeki no sienti holay coriente no sheonte mees..." Pitkähkön spontaanin rukouksen loputtua lauletaan iloinen, rytmikäs ja innostava yhteislaulu. Koko joukko laulaa kovaa ja täydestä sydämestään. Kertosäkeistön aikana jotkut nousevat seisomaan ja kohottavat molemmat kätensä kohti kattoa, ja kyyneleet valuvat liikuttuneiden poskia pitkin. Tunnelataus on melkoinen heti alusta lähtien. Saarnaaja astuu lavalle ja alkaa puhua. Hänellä ei ole mitään muistiinpanoja, vaan hänen puheensa etenee hyvin vapaasti rönsyillen eikä noudata minkäänlaista teologista loogisuutta. Hän tuntuu silti itse olevan todella innostunut asiastaan, ja hänen esiintymisensä on erittäin luontevaa. Puheensa lopuksi hän kehottaa kaikkia ihmisiä tulemaan eteen siunattaviksi, ja pian salin etuosa täyttyykin kuulijoista. Profeettoja kehotetaan olemaan rohkeita tuomaan esiin sanomia Jumalalta. On "loppukokouksen" aika. Alttarihetkessä ihmiset saavat kertoa rukousaiheitaan ja ongelmiaan, ja sairaiden puolesta rukoillaan voimakkaasti kielillä puhuen. Saarnaaja koskettaa vaivattuja ihmisiä samalla rukoillen erittäin kovalla äänellä, ja yksi toisensa jälkeen nuo esirukousta pyytäneet kaatuvat selälleen maahan. Kaksi mieshenkilöä on valmiina ottamaan kaatujia vastaan pahimpien kolausten välttämiseksi. Tilaisuus on kestänyt jo kaksi tuntia, mutta esirukouspalvelu jatkuu niin kauan kuin ihmisiä riittää. Vähitellen ihmiset liukenevat koteihinsa, on sunnuntai-iltapäivä.

Edellä oleva tilannekuvaus on esimerkki tyypillisestä helluntaiseurakunnan kokoontumisesta. Tuo maailman suurin ja nopeimmin kasvava protestanttinen kirkkokunta ja herätysliike on saanut jostakin syystä ansiottoman vähän huomiota 1900-luvun kirkkohistoriassa. Muun muassa teoksessa "Kristinuskon Historia 2000" helluntailaisuus mainitaan vain ohimennen. Liike on kuitenkin kehittynyt sadassa vuodessa tyhjästä lähes puoli miljardia kannattajaa käsittäväksi hengelliseksi vaikuttajaksi maailman kristillisessä kentässä. Sen tähden tänä päivänä helluntailaisuutta ei voida enää olla ottamatta huomioon tarkasteltaessa kristikunnan tilaa ja tämänhetkistä suuntaa. Mikä on helluntailiike ja missä ja miksi se on saanut alkunsa ja kuinka se on levinnyt maailmaan ja miksi se näyttää edelleenkin olevan varsin elinvoimainen ja huomattava tekijä kristikunnassa, näihin kysymyksiin tässä esityksessä pyritään paneutumaan. Otsikon mukaisesti keskitytään erityisesti liikkeen syntyyn ja alkuvaiheisiin.

Taustaa

Helluntailaisuutta erillisenä hengellisenä liikkeenä ei olisi olemassa ilman kielilläpuhumisilmiötä. Kristikunnassa on aina esiintynyt armolahjaisuutta ja hurmoksellisuutta, erityisesti virallisten kirkkolaitosten ulkopuolella vaikuttaneissa lahkoissa. Toisen vuosisadan loppupuolelta noin 500-luvulle saakka idän kirkon alueella vaikuttanut montanolaisuus on yksi varhaisimmista ja ehkä tunnetuin vanhan kirkon ajalla toiminut merkittävä ryhmä, jonka keskuudessa harrastettiin profetoimista ja muita Pyhän Hengen lahjoiksi kutsuttuja ilmiöitä. On huomattavaa, että suuri latinalainen kirkkoisä Tertullianus liittyi loppuelämäkseen juuri montanolaisuuteen ja osoitti siten itse tunnustavansa tuon varsin laajan kannattajajoukon saaneen karismaattisen liikkeen uskonsisältöä.

Monentyyppinen mystiikka on aina kuulunut tärkeänä osa-alueena kristillisen hengellisen elämän kokemukseen useimmissa kirkkokunnissa, mutta helluntailaisuus on ensimmäinen merkittävä liike, joka on syntynyt ja järjestäytynyt nimenomaan armolahjaisuuden korostamisen pohjalle. Tunne ja uskonkokemus ovat aina merkinneet sille enemmän kuin teologiset oppirakennelmat. Erityisesti juuri kielilläpuhumiskokemus yhdisti eri uskonsuuntiin kuuluvia ihmisiä niin voimakkaasti, että uuden liikkeen syntyminen Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa oli täysin väistämätöntä.

Kielilläpuhuminen on raamatullinen "armolahja". Apostolien tekojen mukaan alkuseurakunnassa ihmiset evankeliumin kuultuaan alkoivat puhua kielillä, joita he eivät ennestään osanneet, ja Paavali antaa kirjoituksissaan paljon opetusta tuon hengellisen lahjan käytöstä. Opillisesti armolahjaisuuden ilmeneminen pohjautuu siis Uuteen testamenttiin. Nimitys "helluntailaisuus" johtuu siis alkuseurakunnan helluntaipäivänä kokemaan ja siitä lähtien kristinuskoon oleellisesti kuuluneeseen karismaattiseen kokemukseen. Alun perin kyse oli haukkumasanasta, kuten monien muidenkin liikkeiden kohdalla (kveekarit, metodistit, pietistit ym).

Yksilökeskeistä uskonkokemusta korostavaa helluntailiikettä ei olisi voinut koskaan syntyä ilman henkilökohtaista uskoa painottavaa pietististä taustaa. Uskonpuhdis-tuksen jälkeen kristillinen uskonnollisuus oli vielä varsin yhteisöllistä, mutta 1700-luvulta alkanut valistus herätti ihmiset elämään ajattelevina, itsenäisinä yksilöinä. Pietismin syntyminen onkin nähtävä tämän yksilöä korostavan ajan hengen valossa. Helluntailaisuus uusimpana todella merkittävänä kristillisenä liikkeenä edustaakin ilman muuta kaikilla tavoin ääripietistisiä uskonkäsityksiä. Raamatun arvovallan korostus ja henkilökohtainen hartaus- ja hurskauselämä edustavat tyypillistä pietististä perintöä.

Pietistisen kristillisyyden periaatteiden pohjalta syntyneet hengelliset pyhitysliikkeet, kuten metodismi ja baptismi, ovat elimellisesti helluntailiikkeen taustalla. Näissä piireissä ilmenneet "henkikastekokemukset", joissa kielilläpuhumista esiintyi, yhdistivät voimakkaasti tuon kokemuksen saaneita ihmisiä. Opillisesti helluntailaisuus onkin nerokkaan valikoivasti omaksunut noiden taustayhteisöjensä käsityksiä. Erään luonnehdinnan mukaan helluntailaiset ovatkin

Helluntailaisuudessa uutta oli siis armolahjaisuuden ja erityisesti "henkikasteessa" vastaanotetun kielilläpuhumisen lahjan korostaminen. Alun perin uutta kirkkokuntaa ei ollut tarkoitus laisinkaan perustaa, vaan tarkoituksena oli uudistaa ja elvyttää jo olemassaolevia seurakuntia. Uusi ja outo ilmiökeskeinen hengellisyys sai kuitenkin aikaan selvän jakautumisen seurakuntalaisten joukossa: toisaalla olivat ne, jotka oli "henkikastettu" ja jotka siis puhuivat kielillä, toisaalla taas ne, joilla ei tuota kokemusta ollut. Tilanne synnytti luonnollisesti jännitteitä ja jopa opillisia kiistoja, ja lopulta kielilläpuhujilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin irtautua entisistä ryhmistään ja yhdistyä. Niinpä uuden kokemuksen saaneet alkoivat kokoontua keskenään.

Helluntailiike syntyy

Voidaan sanoa, että helluntailaisuus on Yhdysvalloissa 1700-luvulta lähtien vaikuttaneen "Suuren herätyksen" (The Great Awakening) jatkumo, ja se edustaakin erittäin tyypillistä amerikkalaista kristillisyyttä, jossa kirkko on erillään valtiosta, seurakunnat ovat kohtalaisen itsenäisiä ja seurakuntaelämä on aktiivista, välitöntä ja iloluontoista, ehkäpä hieman pinnallistakin. Henkikaste ja "pyhitys" käsitettiin 1800-luvun lopun pyhitysliikkeissä (Holy Movements) täysin yhteenkuuluviksi asioiksi, ja alkuajan helluntailaisuudessa pyhitys kuuluikin hyvin oleellisena osana sen varsin yksinkertaiseen sanomaan; helluntaiopin pääkohtia oli nimittäin vain neljä:

  1. parannus (henkilökohtainen usko ja paheista luopuminen)
  2. kaste (uskoontulleiden baptistinen upotuskaste)
  3. henkikaste (johon kuului olennaisesti kielilläpuhumisen lahja)
  4. täydellinen pyhitys (täydellistyminen, synnittömyys)

Melko alkuvaiheissa täydellisen pyhityksen opista kuitenkin yleisesti luovuttiin, koska henkikasteen käsitettiin tarkoittavan nimenomaan armolahjaisuutta. Painotus ei enää ollut pyhitysliikkeiden tapaan pyhässä elämässä vaan karismaattisuudessa. Helluntailiike on kuitenkin alusta saakka ollut ilmapiiriltään varsin lakihenkinen. Pyhitysliikkeiden perintö näkyy edelleen hyvin selvästi tämänkin päivän seurakuntaelämässä. Armosta puhutaan paljon, mutta sitä ei osoiteta. Tiukkahenkinen linja näkyy muun muassa siinä, että esimerkiksi tupakoitsija ei ainakaan Suomessa pääse kasteelle ja liittymään seurakuntaan. Pyhitys kuuluukin toki edelleen tärkeänä osana oppiin ja julistukseen, mutta se käsitetään lähinnä parannuksessa pysymiseksi eikä erilliseksi täydellistymisen kokemukseksi tai synnittömyydeksi.

Kielilläpuhumista oli ennen 1900-luvun alkua esiintynyt hajanaisesti monissakin kristillisissä piireissä ympäri maailmaa. Muun muassa Skotlannissa 1820-30 -luvulla ilmeni ihmeparantamista ja kielilläpuhumista, samoihin aikoihin myös Englannissa: Lontoossa syntynyttä irvingiläisyyttä (nimitys Edward Irwingin mukaan) pidetäänkin yhtenä helluntailiikkeen edelläkävijöistä, sillä kyseinen yhteisö oli keskittynyt erityisesti karismaattisiin ilmiöihin. Kielilläpuhumista on uudella ajalla esiintynyt metodistien ja baptistien lisäksi myös muun muassa hugenottien ja kveekareiden keskuudessa. Lisäksi lienee syytä mainita, että myös suurissa kirkkokunnissa on aina ollut yksittäisiä kielilläpuhujia. Helluntaiherätyksen synnyn historiallinen ajanmääritys ajoitetaan vuosiin 1886-1906. Tuona aikana vaikutti erillisiä karismaattisia ryhmiä ympäri maailmaa, muun muassa Armeniassa toiminut helluntaihenkinen ryhmä vuosisadan vaihteen tienoilla on huomion arvoinen.

Varsinainen karismaattinen räjähdys tapahtui kuitenkin Yhdysvalloissa 1900-luvun alkuvuosina. Historiallisena alkupisteenä pidetään populaaristi vuotta 1906 ja silloin Los Angelesissa, "Azusa-kadulla", tapahtuneita kielilläpuhumisilmiöitä. Helluntaiherätyksen sanotaan siten saaneen alkunsa Kaliforniasta. Siihen aikaan eri puolilla Yhdysvaltoja oli kuitenkin jo olemassa useita erillisiä helluntairyhmittymiä. Walesin herätys, joka oli alkanut 1904, on myös syytä mainita tässä yhteydessä, sillä se levisi laajalle ja innosti ihmisiä eri puolilla maailmaa etsimään syvempää hengellistä elämää. Myös Yhdysvaltojen pienet, jo olemassa olevat helluntaiyhteisöt saivat siitä uutta intoa, ja voidaan sanoa, että osittain tuon hengellisen herätyksen vaikutuksesta helluntailiikkeestä tuli hyvin nopeasti kansainvälinen liike.

Varsinaisia juuria on siis haettava Azusa-katua kauempaa. Kuten edeltä on varmasti jo käynyt ilmi, kenenkään henkilön ei voida sanoa olevan helluntailiikkeen takana. Kukaan yksittäinen ihminen ei tietoisesti perustanut uutta kirkkokuntaa. Silti on erityisesti nimeltä mainittava metodistievankelista Charles F. Parham, joka perusti raamattukoulun Kansasin Topekaan vuonna 1900. Tuossa "Bethel Collegessa" oli ainoastaan yksi oppikirja: Raamattu. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1901 koulun oppilaiden pitäessä yörukouskokousta, tyttö nimeltä Agnes Ozman sai voimakkaan hengellisen kokemuksen ja alkoi puhua kielillä, kun hän oli pyytänyt toveriaan laittamaan kätensä hänen päälleen. Muutaman päivän kuluttua kaksitoista muuta oppilasta koki saman ilmiön. Siten syntyi niin kutsuttu Kansas-ryhmä. Pian tapahtumien jälkeen Bethel College suljettiin, ja opettajat ja oppilaat hajaantuivat levittämään helluntaisanomaa Texasiin ja Missouriin.

Vuonna 1905 Parham avasi uuden raamattukoulun Houstoniin, Texasiin. Oppilaiden joukossa oli pyhitysliikkeessä vaikuttanut tummaihoinen baptistisaarnaaja William J. Seymour, joka on välttämättä mainittava helluntailiikkeen syntyhistorian yhteydessä, sillä hän tuli voimakkaaksi vaikuttajaksi edellä mainitussa Azusa-kadun herätyksessä. Texasissa helluntaisanoma sai nopeasti tuhansia kannattajia. Maininnan arvoista on sekin, että Brunnerin Pyhityskirkon johtaja W. F. Carothers liittyi tuoreeseen helluntailiikkeeseen ja toi suurimman osan seurakuntaansa mukanaan, ja hän toimi Parhamin ohella Houstonin raamattukoulun johtajana. Kielilläpuhujia oli tuohon aikaan pelkästään Houstonissa useita satoja. Tuore helluntailiikehdintä oli vuoteen 1906 saakka kuitenkin vielä varsin paikallista ja sen vaikutus Yhdysvalloissa rajoittui lähinnä etelän valtioihin.

Azusa-kadun herätys

Los Angelesissa oli vuonna 1906 kolme ryhmää, jotka olivat taustavaikuttajina Azusa-kadulla syttyneeseen tuliseen herätykseen. Metodistisaarnaaja Frank Bartleman ja baptistisaarnaaja Joseph Smale alkoivat kumpikin Walesin herätyksen innoittamina pitää pitkiä rukouskokouksia, ja he odottivat hellittämättömästi Jumalan Hengen vuodatusta ja sitä seuraavia Uuden testamentin mukaisia ihmeitä ja merkkejä. Myös metodisteista eronnut pyhitysliikkeeseen kuuluva ryhmä, Nasaretin kirkko, eli voimakkaassa odotuksen ilmapiirissä, ja edellä mainittu William J. Seymour Houstonin raamattukoulusta kutsuttiin seurakuntaan puhumaan. Seymour ei vielä tuolloin itse ollut puhunut kielillä, mutta hän julisti sitä, mitä hän oli itse nähnyt ja kuullut. Nasaretin kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt hänen opetustaan, ja hän joutui jatkamaan julistustaan yksityisessä baptistikodissa Bonnie Brae -kadulla, ja hänen vaimonsa opetti edellä mainitun Joseph Smalen seurakunnassa Burbank Hallissa. He opettivat muutamia viikkoja, ja huhtikuun alussa he päättivät rukoilla ja paastota kymmenen päivää, kunnes 9. päivänä huhtikuuta seitsemän kotikokouksessa ollutta henkilöä alkoi puhua kielillä. Tilaisuuden ilmapiiri oli hyvin voimakas, ja se kesti erään tiedon mukaan yhtä mittaa kolme päivää. Ihmiset olivat todella intoa täynnä ja hullaantuneita uusista kokemuksistaan. Huhtikuun 15. päivänä alkoi eräs nainen puhua kielillä Smalen seurakunnassa. Ihmisiä tulvi runsaasti noihin tilaisuuksiin, ja huhtikuun 19. päivänä vuokrattiin Bonnie Brae -kadun kokoontumispaikan tilalle kuuluisa Azusa-katu 312, entinen metodistikirkko, josta tuli varsinaisen helluntailiikkeen ensimmäinen tukikohta.

Uteliaat ihmiset tulivat kaikkialta paikan päälle katsomaan uutta toimintaa ja outoja hengellisiä ilmiöitä. Tilaisuuksia pidettiin joka päivä, ja ne kestivät aamukymme-nestä iltamyöhään. Päämääränä ei (ainakaan helluntailaisten oman historiankirjoituksen mukaan) ollut laisinkaan perustaa uutta kirkkokuntaa, vaan tarkoituksena oli ainoastaan levittää "Hengen tulta" jo ennestään olemassaoleviin seurakuntiin. Tilaisuudet olivat erittäin vapaamuotoisia, ja niissä rukoiltiin, laulettiin ja saarnattiin, ja kaikki pyrkivät saamaan hengellisiä kokemuksia ja pääsemään osallisiksi vuodatetusta Hengestä ja raamatullisista armolahjoista. Kielilläpuhuminen oli uuden opetuksen mukaan merkkinä Pyhän Hengen kasteen saamisesta, ja kaikki sitä tietenkin itselleen toivoivat ja tavoittelivat. Johtajina Azusa-kadun toiminnassa olivat aluksi Seymour ja Houstonista Los Angelesiin tullut Parham, mutta Parham joutui lankeemuksensa vuoksi jo saman vuoden (1906) marraskuussa väistymään.

Uusi oppi levisi nopeasti moniin seurakuntiin, jotka sitten yleisesti jakautuivat ilmiöiden kannattajiin ja vastustajiin. Jotkut lähtivät vapaaehtoisesti vanhoista kirkoistaan ja perustivat uusia yhteisöjä, toiset taas käytännössä joutuivat lähtemään sen tähden, että heidän entisissä seurakunnissaan äärikarismaattisuutta laisinkaan hyväksytty. Jotkin seurakunnat johtajiensa vaikutuksesta kääntyivät kokonaan helluntailaisiksi. Hengellinen liikehdintä sai runsaasti julkista huomiota, ja ulkopuolisten silmissä kaikenlainen armolahjaisuus ja varsinkin kielilläpuhumisilmiö tuntuivat täysin mielipuoliselta touhulta. Erittäin tunnepitoinen ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuva uskonnollinen elämä sai lähtökohtaisesti vaikutteita mustan väestön afrikkalaistyyppisestä spiritualiteetista, jossa erityisesti pyritään hurmoskokemuksiin. Yletön laulaminen ja koko ruumiin käyttäminen jumalanpalveluksessa sekä ekstaasissa saadut monenlaiset manifestaatiot olivat erittäin tyypillisiä alkuajan helluntailaisuudessa, ja voidaan sanoa, että sama jumalanpalveluksen perusviritys on säilynyt näihin päiviin saakka.

Helluntailaisuudesta ei vielä tänäkään päivänä löydy selkeää opillista profiilia eikä kunnollista teologiaa, vaan sen identiteetti perustuu edelleen tunteisiin ja uskonkokemuksiin. Ainoana "oppikirjana" on edelleen Raamattu, kuten edellä mainitussa Topekan raamattukoulussa, ja sitä tulkitaan tiukan fundamentalistisesti. Erityistä helluntailaista uskontunnustustakaan ei ole olemassa, vaikka joitakin alkeellisia tekeleitä onkin kyhätty, viimeksi Norjassa pidetyssä Helluntaiherätyksen Maailmankonferenssissa 1990-luvulla. Virallisesti helluntailaiset kuitenkin hyväksyvät kaikki vanhan kirkon tunnustukset.

Nopea leviäminen

Kielilläpuhumisilmiö oli erittäin tarttuvaa laatua, ja ihmiset kävivät Azusa-kadulla paikan päällä saamassa tuon uuden siunauksen. Tuli oli irti, ja sen leviäminen oli hämmästyttävän nopeaa. Ihmiset, joilla oli kielilläpuhumisen kyky, levittivät uutta kokemustaan innokkaasti muillekin. Helluntailiike levisi muutamassa vuodessa hyvin laajalle maailmaan: toiminta vakiintui ensin Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan ja sen jälkeen Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. On maininnan arvoinen seikka, että tällä hetkellä maailmaan suurin helluntaikirkko on Etelä-Koreassa: Younggi Chon johtama Söulin Täyden Evankeliumin Keskuskirkko.

Herätys sai nopeasti paljon uusia lähetyssaarnaajia. Ei voida liiaksi painottaa sitä tosiseikkaa, että ilman kielilläpuhumisilmiön korostamista ei helluntailiikettä olisi laisinkaan olemassa. On psykologinen selviö ja kiistämätön tosiasia, että ihmiset eri puolilla maailmaa todella ovat saaneet tuon kokemuksen ja armolahjaksi kutsutun kyvyn. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan voida ottaa kantaa ilmiön todelliseen syyhyn ja alkuperään; emme voi tietää, onko kyseessä jonkinlainen rukouksen lahja vai mahdollisesti aivotoimintahäiriö. Helluntailiikkeelle tyypillinen moninainen hurmoksellisuus on kuitenkin useimmiten juuri kielilläpuhumisen kyvystä hurmioituneiden ihmisten äärimmäisten tunnereaktioiden seurausta.

Yhdysvalloissa syntyi heti vuoden 1906 jälkeen useita eri helluntaijärjestöjä. Pyhitysliikkeeseen kuuluneet kirkot Church of God in Christ ja The Church of God liittyivät kokonaisuudessaan helluntaiherätykseen. Merkittävin uusista järjestöistä syntyi vuonna 1914, kun kansainvälinen Assemblies of God organisoitiin. Erään tilaston mukaan helluntailaisia oli Yhdysvalloissa vuonna 1906 noin 13 000 ja vuonna 1926 noin 126 000. Tunnettu helluntaisuunta on Jeesus yksin -liike, joka syntyi 1910-luvulla, ja nykyisin noin neljännes kaikista maailman helluntailaisista kuuluu siihen. Helluntailaisilla ei kuitenkaan ole mitään yhteistä kattojärjestöä, vaan seurakunnat ovat yleensä itsenäisiä kirkkoja, pieniä tai suuria, ja niillä on usein varsin erikoisia nimiä, joista ei aina voi päätellä, mikä yhteisö kussakin tapauksessa on kysymyksessä.

Helluntailaisuuden saapuminen Eurooppaan ja Skandinaviaan: T.B. Barratt

Englantilaissyntyinen Thomas Ball Barratt oli mies, jota kutsutaan Euroopan helluntaiapostoliksi. Hän vaikutti Norjassa 1900-luvun alussa Oslon metodistikirkon saarnaajana, ja muiden aikalaistensa tapaan hän oli hyvin innostunut Walesin voimakkaasta herätyksestä ja oli kirjeitse yhteydessä Walesin herätyksen johtohahmoihin. Hän oli avoin uusille hengellisille virtauksille, ja muutettuaan New Yorkiin ja kuultuaan Azusa-kadun tapahtumista hän oli kirjeyhteydessä myös Los Angelesin uuteen karismaattiseen herätykseen. Barratt ei käynyt itse paikan päällä, mutta hän vakuuttui helluntaisanomasta ja alkoi hellittämättä paastota ja rukoilla voidakseen itsekin kokea oman helluntainsa. Marraskuun 16. päivänä vuonna 1906 hän saikin voimakkaan kokemuksen ja puhui uusilla kielillä useita tunteja.

Barratt palasi samana vuonna Norjaan ja alkoi voimakkaasti saarnata helluntain sanomaa. Tuli tarttui, ja ihmiset alkoivat puhua kielillä, ja vuoden 1907 aikana liike levisi yli 50 paikkakunnalle. Barratt joutui eroamaan metodistisaarnaajan virastaan, koska Norjan metodistit tyrmäsivät hänen uuden oppinsa eivätkä hyväksyneet hänen julistustaan. Hän piti omia kokouksiaan, ja hänen maineensa levisi ympäri Eurooppaa. Muun muassa Ruotsista, Saksasta, Englannista ja Suomesta kävi ihmisiä tutustumassa Barrattin toimintaan, ja moniin maihin häntä pyydettiin vierailulle. Ei ollut pelkästään hänen vaikutustaan, että helluntairyhmiä syntyi eri puolille Eurooppaa, mutta hän oli joka tapauksessa keskeisin henkilö ja opettaja noina aikoina järjestetyissä varhaisissa helluntaikonferensseissa, joita pidettiin muun muassa Hampurissa vuonna 1908 ja Oslossa vuonna 1911. Myös Viroon, Latviaan, Venäjälle, Tanskaan ja Hollantiin syntyi jo varhain uusia karismaattisia yhteisöjä.

Barrattin toiminta perustui aluksi allianssiperiaatteeseen, ja muiden tavoin hän pyrki ainoastaan uudistamaan vanhoja kirkkokuntia. Kaste- ja ehtoolliskäsityksissä hän edusti varsin vapaamielistä linjaa, ja tärkeintä hänelle olivat helluntaikokemukset eivätkä opilliset yksityiskohdat. Eniten päänvaivaa tuotti kastekysymys, ja vuonna 1913 hän lopulta kastatti itsensä upotuskasteella Ruotsissa, jossa helluntailiike oli jo käynnistynyt hyvin voimakkaasti entisen baptistisaarnaajan Lewi Pethruksen vaikutuksesta. Pethrus oli tavannut Barrattin jo vuonna 1907 ja vakuuttunut helluntaisanomasta. On selvää, että Pethruksen baptistisella taustalla oli suuri merkitys Skandinavian helluntailiikkeen muotoutumassa olevalle kasteopille. Pethrus oli vuonna 1911 perustetun Tukholman baptistiseurakunnan pastori, mutta kyseinen Filadelfia-yhteisö erotettiin baptisteista vuonna 1913, jolloin Filadelfiasta tuli Ruotsin ensimmäinen helluntaiseurakunta. Barratt perusti Osloon oman Filadelfia-seurakunnan vasta vuonna 1916, jolloin hän erosi lopullisesti metodistikirkosta.

Vähitellen Skandinavian helluntailiikkeen seurakuntakäsitykselle hahmottui selkeästi oma linja, jossa pyrittiin kaikessa alkukirkon mukaiseen järjestykseen. Seurakuntaan liitytään henkilökohtaisen uskon perusteella ja upotuskasteen kautta, ja seurakuntaa johtaa erityinen vanhimmisto, joka koostuu pelkästään miespuolisista henkilöistä ja joka valvoo "seurakuntakurin" toteutumista. Pyhitysliikkeen perintö tuntuu siis edelleen hyvin vahvana seurakuntien ilmapiirissä. Naiset toimivat alkuaikoina evankelistoina ja lähetyssaarnaajina ja vaikuttivat hyvin merkittävästi helluntaisanoman leviämiseen, mutta kuten yleensä käy, naiset syrjäytettiin seurakuntien järjestäytyessä ja valtajärjestelmien muotoutuessa. Suomen helluntaiseurakuntien vanhimmistoissa ei ole vielä tänäkään päivänä ainoatakaan naispuolista jäsentä. Saarnaajina toimivat lähes poikkeuksetta maallikot, ja teologista koulutusta on pidetty viime vuosiin saakka jopa negatiivisena seikkana.

Helluntaityyppiset yhteisöt ovat aina olleet muodostumisvaiheessaan jonkun voimakkaan saarnaajan ympärille kokoontuneita ryhmiä, ja niitä on aluksi nimitetty kyseisen saarnaajan tai kyseisen paikkakunnan mukaan. Toiminnan vakiintuessa seurakunnat ovat kuitenkin organisoituneet ja itsenäistyneet omiksi kollegiaalisesti johdetuiksi yhteisöikseen.

Helluntailaisuus Suomessa

Kielilläpuhuminen ei ollut Suomessakaan mikään upouusi ilmiö. Liisa Erkintyttären synnintunnosta alkunsa saaneen ja Abraham Acreniuksen johtaman kansanherätyksen piirissä kerrotaan ilmenneen kielilläpuhumista jo 1750-luvulla. Kuuluisin tapahtuma lienee ollut Lapinlahdella vuonna 1797. Tuolloin Savojärven kylässä, Telppäsniityllä, heinänteossa olleet ihmiset alkoivat profetoida ja puhua kielillä kesken askareidensa. Kyseisestä hengellisestä kokemuksesta syntyi suuri hengellinen liike, herännäisyys, jonka pitkäaikaiseksi johtajaksi tuli Paavo Ruotsalainen. Myös lestadiolaisten keskuudessa on erityisesti alkuaikoina ilmennyt julkista armolahjaisuutta, myös kielilläpuhumista. Nuo karismaattiset ilmiöt eivät kuitenkaan saaneet mitään erityiskorostusta kyseisissä herätysliikkeissä.

Alustava pohja varsinaisen helluntailiikkeen syntymiselle Suomeen luotiin Barrattin vierailtua maassamme "narvalaisiksi" kutsutun lestadiolaisen (!) ryhmän kutsumana ja hänen käydessään puhumassa useilla paikkakunnilla vuonna 1911. Kiinnostusta uusia ilmiöitä kohtaan oli ollut eri kristillisissä piireissä jo useita vuosia, kun ihmiset olivat kuulleet uutisia Barrattin toiminnasta ja Azusa-kadun herätyksestä. Vähitellen samanmieliset ja yhteisen kokemuksen saaneet ihmiset eri uskonsuunnista alkoivat pitää kokouksia keskenään. Alkuajan suomalaiset helluntailaiset tulivat kaikista herätyskristillisistä piireistä. Mukana oli lähinnä metodisteja, lestadiolaisia, lähetysseuralaisia, pelastusarmeijalaisia, baptisteja, vapaakirkollisia ja vapaita evankelisia. Uusi ja erikoinen hengellinen liikehdintä tempasi mukaansa myös monia ulkopuolisia, jotka siis "tulivat uskoon".

Vuonna 1912 saapui Norjasta saarnaaja Gerhard Olsen-Smidt tukemaan helluntaityötä Suomessa. Kyseessä oli lähinnä kokousten järjestäminen ja saarnatoiminta. Hänen merkityksensä on kuitenkin ollut niin suuri, että häntä on nimitetty "Suomen helluntaiapostoliksi". Ensimmäinen varsinainen helluntaiseurakunta syntyi Helsingissä, kun helluntaibaptistit järjestäytyivät itsenäiseksi seurakunnaksi vuonna 1915. Seurakunta sai myöhemmin nimen Siloam. Toinen helluntaiseurakunta perustettiin Viipuriin vasta vuonna 1919. Sotien aikana hengellinen toiminta oli tyrehtynyt lähes kokonaan. Luterilaisen kirkon kanssa syntyi sovittamaton ristiriita ennen kaikkea baptistisen kasteopin takia.

Nykypäivän suurin ja merkittävin helluntaiseurakunta Suomessa, Helsingin Saalem, perustettiin vuonna 1928. Kyseisen vuosikymmenen lopulla maassamme oli noin 40 itsenäistä helluntaiseurakuntaa. Alkuaikoina tapahtui paljon hajaannusta, koska yhteistä opillista linjaa ei ollut, mutta vähitellen seurakunnille hahmottui kutakuinkin yhtenevä seurakuntajärjestys. Julistus ja opetus on sen sijaan aina ollut ja on edelleenkin erittäin heterogeenistä. Keskusorganisaatiota ei liikkeellä Suomessakaan ole, vaan seurakunnat ovat täysin itsenäisiä. Herätyksen yhtenäisyyttä palvelee vuosittain järjestettävät Talvipäivät, joille seurakuntien johtajat kokoontuvat käsittelemään yhteisiä asioita. Helluntailaiset kokoontuvat joka vuosi Keuruulle Juhannuskonferenssiin, jonne nykyään saapuu kymmeniä tuhansia ihmisiä viettämään keskikesän juhlaa. Keuruulla toimii myös herätyksen oma raamattuopisto.

Koko kansan tietoisuuteen helluntailiike tuli Niilo Yli-Vainion toiminnan ansiosta 1970-luvulla. Suuria yleisötilaisuuksia pidettiin, ja uutiskynnys ylittyi jatkuvasti. Tyypillistä on ollut monien "julkkisten" kääntyminen juuri helluntailaisuuteen, esimerkkeinä mainittakoon suositut laulajat Viktor Klimenko ja Eija Merilä. Yli-Vainion aikana liikkeen jäsenmäärä kasvoi, ja nykyään seurakuntia on noin 250 ja kastettuja aikuisjäseniä noin 50 000. Ihmisiä kuitenkin virtaa sisään ja ulos. Myös Viktor Klimenko on eronnut liikkeestä 1990-luvun lopulla. Kuten Yhdysvalloissa helluntailaisuus on kiehtonut erityisesti värillisiä ihmisiä, myös Suomessa seurakuntiin kuuluu poikkeuksellisen paljon romaniväestön edustajia. Kyseessä on maallikkosaarnaajaliike, joka on aina edustanut tavallisten "kadunmiesten" uskonnollisuutta. Puheet pidetään kansan kielellä, eikä liike ole koskaan suuremmin vedonnut intellektuelleihin piireihin.

Nykytilanne

Karismaattisella liikkeellä voidaan sanoa olleen 1900-luvulla neljä aaltoa. Ensimmäinen on "klassinen helluntailiike", jonka syntyhistoriaa on edellä käsitelty. Toinen aalto on vuosisadan puolenvälin jälkeen syntynyt karismaattinen liike, joka on vaikuttanut voimakkaasti vanhoissa kirkkokunnissa, myös luterilaisessa kirkossa. Myös sen lähtökohta voidaan määrittää Kaliforniaan: Van Nyusissa paikallinen episkopaalipappi oli vuonna 1959 saanut voimakkaan hengellisen kokemuksen ja puhunut kielillä. Tapahtuma synnytti laajaa mielenkiintoa, jonka tuloksena syntyi suuri karismaattinen uudistusliike vanhojen kirkkojen sisällä Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Afrikassa. Tuohon aikaan myös varsinaisen helluntailiikkeen vaikutus voimistui, ja erityisesti se suureni Etelä-Amerikassa, joka on nykyään voimakkaimmin kasvavaa helluntailaisaluetta. Ajankohtainen esimerkki äärimmäisistä karismaattisista ilmiöistä luterilaisen kirkon sisällä Suomessa on kirkkoherra Markku Koiviston Nokialla viime aikoina pitämät tilaisuudet.

Kolmantena aaltona voidaan pitää karismaattisen liikkeen jatketta omaleimaisina herätysliikkeinä. Esimerkkinä voidaan mainita nuorison keskuudessa syntynyt Jeesus-liike, joka sai alkunsa vuonna 1967. Neljäs aalto, joka on saanut alkunsa äärimmäistä yksilöllisyyttä korostavien menestysteologisten uskonliikkeiden sisällä, on syntynyt 1980-luvun jälkeen. Hyviä esimerkkejä viime vuosilta ovat Toronton "nauruherätys" ja Pensacolan "katumusherätys", joiden leviäminen on ollut hämmästyttävän nopeaa. Kielilläpuhumisen ja muun tyypillisen armolahjaisuuden lisäksi merkilliset ruumiilliset manifestaatiot ovat kuuluneet oleellisesti noihin hengellisiin herätyksiin.

Klassisiin helluntaiseurakuntiin kuuluvia jäseniä on tällä hetkellä maailmassa yli 200 miljoonaa. Kun kaikki maailman karismaattiset piirit lasketaan mukaan, helluntailaisia sanan laajassa merkityksessä voidaan laskea olevan lähes puoli miljardia. Kasvu nollasta satoihin miljooniin sadassa vuodessa on ennennäkemätöntä kirkkohistoriassa. Klassinen helluntailiike on tällä hetkellä suurin protestanttinen kirkkokunta ja maailman toiseksi suurin kristillinen kirkko heti katolisen kirkon jälkeen.

Helluntailaiset ovat pyrkineet muodostamaan keskenään maailmanlaajuista yhteyttä, ja Helluntaiherätyksen Maailmankonferenssi (World Pentecostal Conference) perustettiinkin jo vuonna 1947. Myös Euroopan helluntailaisilla on oma Eurooppa-konferenssinsa (Pentecostal Europe Conference). Viime vuonna PEC2000 pidettiin Helsingissä.

Kokemuksellisuuteen, tunteeseen ja spiritualiteettiin perustuva herätysliike pyrkii nyt tekemään itsestään salonkikelpoista kirkkokuntaa, mutta tulevaisuus näyttää, kykeneekö erittäin hajanainen ja dynaaminen hengellinen liike, jolla ei ole minkäänlaista keskusjohtoa, löytämään riittävästi keskinäistä opillista pohjaa yhteistyölle. Ainakin suuri kannattajamäärä puhuu sen puolesta, että helluntailaiset on otettava vakavasti huomioon kirkkojen välisessä dialogissa.

-James Hirvisaari, helmikuu 2001 (Kirkkohistorian esseekirjoitus, Helsingin yliopisto)


KIRJALLISUUTTA:

Kuosmanen, Juhani
1979 Herätyksen historia. Tikkurila.

Kärkkäinen, Veli-Matti
1999 Helluntailainen identiteetti valinkauhassa. - TA.

Ski, Martin
1990 T.B. Barratt - helluntaiapostoli. Juva.

Westin, Gunnar
1975 Vapaan kristillisyyden historia. Tikkurila.

Nilsson, Torsten
1971 Henkikaste ja kielilläpuhuminen. Pieksämäki.

Internet:
-[http://site.inet.fi/katt/katohell.htm] - Katolisen kirkon tiedotuskeskus
-[http://site.inet.fi/katt/nakoa398.htm] - Katolisen kirkon tiedotuskeskus
-[http://www.aikaoy.fi/helluntai/helhist.htm] - AIKA OY
-[http://www.aikaoy.fi/helluntai/heltoday.htm] - AIKA OY